keskiviikko 20. elokuuta 2014

Yöllisiä ajatuksia

Tässä yön pimeydessä viimeisiä kesäopintohommia vääntäessä (sain kaiken valmiiksi, jee!) alkoi ensimmäistä kertaa mielessäni pyöriä vaihtoon liittyviä jännityksen aiheita. Ennen tätä olen muiden tiedustellessa jännitykseni tasoa vastannut vain tyyliin "emt, ei tunnu missään höhö". No, nyt tuntuu.

Lentokoneen nousuun on kuukausi aikaa, ja alan pikku hiljaa viimein tajuta, että olen aivan oikeasti lähdössä vuodeksi pois Suomesta. Tämän valaistumisen ovat saaneet aikaan pienet asiat, joita tulee vastaan jatkuvasti. Ostamani maito menee vanhaksi lokakuussa, jolloin olen jo poissa (niin on tosin maitokin, sitä tulee juotua melko kyytiä). Löysin pullon glögiä, jota en ole jouluna juomassa. Kavereiden synttäreitä on silloin ja silloin, enkä ole täällä juhlimassa niitä.

Pärjäänkö siellä merten takana ihan itsekseni? Kestääkö pää? Kestääkö maha (ongelmina laktoosi-intoleranssi sun muuta mukavaa)? Saanko kavereita? Riittääkö rahat? Pysynkö terveenä? Olenko turvassa? Tuntuu myös hirvittävän itsekkäältä. Lähden kauas pois toteuttamaan omia unelmiani ja jätän Suomeen perheeni, ystäväni ja todella, todella rakkaan poikaystäväni, jonka kanssa ollaan tallusteltu yhdessä jo neljä ja puoli vuotta.

Koetan nyt siis parhaani mukaan tätä kirjoittaessani vakuutella itselleni, että kaikki on ihan okei eikä paniikkiin ole aihetta...

Pärjäänkö siellä merten takana ihan yksikseni? No aivan taatusti, koko vaihtosysteemi on siellä niin hyvin järjestetty, ja apua saa taatusti mihin tahansa ongelmaan aina kun vaan kehtaa pyytää. Kestääkö pää? Aika varmasti. Jos ei kestä niin ei auta kuin avautua Suomesta löytyville tukijoukoille ja syödä suklaata ja salmiakkia. Kestääkö maha? Aiempien kokemusten perusteella sanoisin että todennäköisesti ei, mutta enpä tuohon ole kuollut tähänkään asti. Haittaahan nuo ongelmat päivittäistä elämää hieman mutta aina ne menevät ohi ainakin hetkeksi. Saanko kavereita? Olen aika hiljainen, sosiaalisissa tilanteissa paikoitellen auttamattoman avuton tyyppi, joka viihtyy parhaiten omissa oloissaan... Mutta ainakin täällä Suomessa olen onnistunut löytämään mukavan joukon ihmisiä, jotka pitävät minusta juuri sellaisena kuin olen. Ihmisiä nuo kaukomaidenkin ihmiset ovat, joten eiköhän sama onnistu sielläkin! Riittääkö rahat? Riittää kun pistää riittämään. Järjestelykysymys. Paikallisilta voi kysellä halpoja ruokavaihtoehtoja ja krääsän kerääminen pitänee yrittää pitää minimissä...  Pysynkö terveenä? Eipä tuota voi koskaan tietää, mutta ellen nyt jotain ihan uskomattoman hankalaa ja pysyvää tautia onnistu siellä itselleni kehittämään, on parannuskeinoja taatusti tarjolla. Ja jos jotain pysyvää ja hankalaa olisikin tuloillaan, hyökkäisi se varmasti ihan samalla tavalla Suomessakin. Olenko turvassa? Japanilaisten ystävieni mukaan olen. Japani on suht turvallinen maa, kunhan tajuaa pysyä poissa tietyiltä pimeiltä kujilta (kuten missä tahansa muussakin maassa, mm. Suomessa) eikä kävele autojen tai luotijunien alle. 

Perhe, ystävät ja rakkaani tietävät, että olen unelmoinut tästä reissusta iät ja ajat. Kukaan minulle tärkeimmistä ihmisistä tuskin unohtaa minua vuoden aikana, ja kaikki ovat olleet hurjan kannustavia! Ehkä he tajuavat minua paremmin sen, että vuoden minä siellä vain olen ja tulen sitten varmasti takaisin. Ikävä tulee aivan taatusti puolin ja toisin mutta se on vain merkki siitä, että ympärillä on juuri sellaisia ihmisiä kuin pitääkin joten bring it on!

Huhhuh, tulipa purettua ajatuksia. Tämän kirjoittaminen teki tosin varmasti hyvää, joten ei muuta kuin nukkumaan tältä päivältä ja huomenna urheasti kohti uusia, vähemmän paniikintäytteisiä ajatuksia!

4 kommenttia:

  1. Ikävä on ohimenevää, muistot ikuisia. Lähtö lähenee ja olen niin onnellinen puolestasi. Go sys!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, kiitos siskoseni! :)

      Poista
  2. Ihan samat ajatukset kuin Sannallakin... Keep on rockin :)

    Iskä

    VastaaPoista